Termejä: laji vai lajike?

Monesti puutarhaharrastajat puhuvat lajeista ja lajikkeista sekaisin. Tavasta seuraa hämmennystä, kun kysyjä ei ymmärrä saamaansa vastausta tai puhujat puhuvat eri asioista. Täysin tuntemattomasta kasvista kysytään lajiketta, kun haluttaisiin tietää sen laji, tai suututaan, kun myyjä ehdottaa halutun kasvin tilalle eri lajiketta: "Ei kun minä haluan omenan pihalleni, en mitään päärynää!". Lyhyesti: Lajin loi luonto, lajikkeen ihminen.

Esimerkiksi Suomen metsissä kasvaa puita, joita kutsutaan koivuiksi. Yleisimmät lajit ovat hieskoivu ja rauduskoivu. Lajilla on aina kaksiosainen tieteellinen nimi. Hieskoivu on Betula pubescens. Ensimmäinen osa, "Betula", on sukunimi, joka kertoo että puhutaan koivusta. Se on sama kaikilla koivuilla. Eli rauduskoivukin on Betula: Betula pendula. Sukunimi voidaan lyhentää, jos on selvää mistä suvusta puhutaan: B. pubescens. Nimen toinen osa, "pubescens", on lajinimi. Jokaisella lajilla on eri nimi. Tieteellinen nimi kirjoitetaan aina kursiivilla, ja vain sukunimi tulee isolla alkukirjaimella.

Lajikkeet ovat yleensä valikoivan viljelyn eli jalostuksen tulosta. Niille annetaan nimi, joka kertoo lajikkeen eroavan alkuperäisestä lajista jollain tavalla. Esimerkiksi Betula pendula ’Youngii’: Sukunimi "Betula" kertoo, että kyseessä on koivu. Lajinimi "pendula" kertoo, että kyseessä on rauduskoivu. 'Youngii' on lajike. Lajikkeen nimi kirjoitetaan isolla ilman kursiivia ja sen molemmin puolin ovat yksinkertaiset hipsut. Joskus näkee, että lajikkeen nimi on tuplahipsujen sisällä: "Youngii". Tällöin tarkoitetaan, että lajikkeesta ei olla varmoja, tai nimi ei ole virallinen. Jalostamalla pyritään yleensä voimistamaan haluttua ominaisuutta: saamaan suuremmat kukat, enemmän satoa tai kestävämpi kasvi.

Tavallinen tallaaja yleensä vierastaa tieteellisiä nimiä, sillä ne ovat vaikeita muistaa eivätkä välttämättä kerro kasvista mitään, ellei tunne kasvien sukunimiä tai osaa kreikkaa tai latinaa. Ne ovat kuitenkin monesti paras tapa varmistaa, että puhutaan varmasti samasta kasvista. Suomenkielinen nimi voi vaihdella paikkakunnittain, sitä varmemmin, mitä pidempään kasvi on ollut viljelyssä. Yksi puhuu jääkoivusta, toinen begoniasta, vaikka kyseessä on sama kasvi: kesäbegonia, kesäkukka, joka ei ole puu ollenkaan.

Mutta mitä ihmettä? Kesäbegonian tieteellinen nimi onkin Begonia Semperflorens-ryhmä. Miten tämä pitää ymmärtää? Juurihan opittiin, että lajilla on kaksiosainen nimi. Niin onkin, mutta tämä onkin lajike. Nimen alussa on taas sukunimi, Begonia. Lajinimi sen sijaan on korvattu ryhmän nimellä. Tämä tarkoittaa, että kyseessä on kasvi, joka on saatu risteyttämällä ainakin kaksi, todennäköisesti useampia Begonia-suvun lajeja keskenään. Näistä kasveista puhutaan hybrideinä. Niitä syntyy luonnossa itsestäänkin, mutta ihminen on oppinut tuottamaan niitä myös itse.

  

Kasvit eroavat eläimistä monessa suhteessa. Yksi niistä on se, että ne kykenevät hyvin laajasti lisääntymään eri lajien kanssa, risteytymään. Risteymä merkitään pienellä vinoristillä ×, mutta tätä merkintää voidaan käyttää vain, kun risteymän kaikki vanhemmat tunnetaan. Esimerkiksi hopeabegonia on Begonia albopicta × olbia, eli se on syntynyt kun on risteytetty Begonia albopicta ja B. olbia. Jotta saataisiin pieni ihminen vielä enemmän sekaisin, risteytykselle voidaan antaa myös lyhyempi nimi, josta risteytykseen käytetyt vanhemmat eivät käy ilmi. Hopeabegonian lyhyt nimi on Begonia × argenteoguttata. Koska kyse on begonialajien välisestä risteymästä, vinoristi laitetaan sukunimen perään. Mistä tulee sitten tuo ryhmä kesäbegonian nimeen? Lajikeryhmä on keinotekoinen ryhmä, johon on kasattu lajikkeita, jotka ovat samanlaisia jollain tapaa: sama käyttötarkoitus, samankaltainen ulkomuoto tai kasvutapa. Jotkut kritisoivat lajikeryhmien käyttöä, sillä sama kasvi voi kuulua eri lajikeryhmiin ja jaon voi tehdä niin monella tapaa. Muita kuin ammattilaisia lajikeryhmän nimi yleensä vain sotkee, joten se monesti jätetään nimilapusta pois.

Luonto on kuitenkin vielä ihmeellisempi. Sille eivät riitä lajit, risteymät ja lajikkeet. Alalaji eroaa lajista enemmän kuin yhden ominaisuuden verran, mutta kuitenkin niin vähän, että se ei ole eri laji. Se merkitään joko "ssp." tai "subsp." (subspecies). Esimerkiksi tunturikoivu B. pubescens ssp. czerepanovii on hieskoivun alalaji. Alalaji kasvaa yleensä eri alueella tai selvästi erilaisissa oloissa kuin laji muuten, mikä on johtanut erikoistumiseen. Kun evoluutio saa muokata sitä vielä joitakin satoja tai tuhansia vuosia, siitä ehkä tulee kokonaan eri laji.

Muunnos merkitään lyhenteellä "var." (latinaa, varietas). Esimerkiksi visakoivu on Betula pendula var. carelica, eli se on rauduskoivun muunnos.

  

On myös erikoisia kasviyksilöitä, jotka eroavat lajista vain yhden ominaisuuden perusteella. Näistä puhutaan muotoina, forma, joka lyhennetään "f.". Jos palataan tuttuun hieskoivuun, siitä tunnetaan punalehtinen muoto, Betula pubescens f. rubra. Tälle muodolle on annettu myös suomenkielinen nimi, punakoivu.

  

Suomenkielinen nimi voi hämätä, sillä se ei kerro onko kyseessä luonnonlaji, risteymä, lajike tai muoto. Siksi ammattilaiset pitävät enemmän tieteellisten nimien käytöstä: Nimi kertoo paljon enemmän. Harrastajaa eri lyhenteet voivat sotkea, ja onko kyse sitten muodosta, muunnoksesta vai alalajista, on asia josta kasvitieteilijät vääntävät peistä monenkin kasvin kohdalla. Jos et tästä tekstistä muuta saanut irti, yritä ainakin muistaa, mikä ero oli lajilla ja lajikkeella: Laji löytyy luonnosta, lajike ei.

Lisätietoja: Ella Räty ja Pentti Alanko: Viljelykasvien nimistö, luku "Kasvien tieteellisistä nimistä"