Oittilan jalavalehdossa

Täällä kävimme jo ikuisuus sitten luonnonkasvikurssin yhteydessä, mutta ei ole ollut aikaa laittaa näitä tänne. Lehdot ovat häviävä luonnonvara, sillä ne ovat hyvin rehevää maaperää ja siksi monet niistä on raivattu viljelyskäyttöön. Maaperästä tekee rehevän kalkki, joka nostaa maan pH:n kasveille sopivammaksi. Suuri osahan Suomen maaperästä on hapanta ja siksi monille kasveille sopimatonta. Jäljelle jääneet lehdot ovat enimmäkseen suojelualueita, niin tämäkin. Alueella on ollut luontopolku, josta enää todistivat siellä täällä vielä pystyssä sinnitelleet infotaulut, joiden infolaput olivat kadonneet aikoja sitten. Kuljimme siis enimmäkseen opettajamme muistin varassa. Kävelimme hiekkateitä pitkin maaseudun halki kohti varsinaista jalavalehtoa, ja bongailimme teiden varsilta kalkkivaikutuksesta kertovia kasveja, samoin kuin pellon kasvukunnosta kertovia rikkaruohoja.Lopulta pääsimme metsään ja hyttysten armoille. Täällä polku oli lähes umpeen kasvanut, kuten kuvastakin huomaa: Luontopolku kulkee kuvan keskellä. Jos ei siis tienny, minne oli menossa, oli aika hukassa. Nyt viimeistään huomasi, että ollaan jossain muualla kuin kuivassa kangasmetsässä. Jos ei muuten, niin tosiaan itikoiden määrästä. Täällä muuten saattoi rauhassa halailla nokkosia, sillä alueella kasvaa pohjannokkosta (Urtica dioica alalaji sondenii), joka ei polta. Tästä alkoi nousu kohti Vaarunvuorten lakea.Mitä ylemmäs kuljimme, sitä lehtomaisemmaksi maisema muuttui.Lopulta oltiin vanhalla asutuspaikalla. Asutuksesta ei ollut jäljellä muuta kuin aukio, joka talkoilla niitetään kerran kesässä, ja joitakin kasvilajeja, jotka kertovat ihmisvaikutuksesta. Ilman ihmistä täällä tuskin kasvaisi herukkapensaita suorassa rivissä.Tässä poseeraa lehtoakileija, jota täällä kasvoi paljon.Varsinainen kasvinähtävyys on kuitenkin tässä. Saanko esitellä: Suomen pohjoisimpana kasvava pähkinäpensas. Tai ainakin yksi niistä. Lähettyviltä löytyi yksi siementaimi, ja jossain täällä on kuulemma myös kaksi muuta isoa yksilöä, mutta joka tapauksessa pohjoisrajoilla ollaan. Tämä todistettavasti myös tuottaa pähkinöitä, sillä maasta löytyi yhden kuori.

Palasimme vuorelta melkein samaa reittiä kuin sinne nousimme, mitä nyt tuli loikittua myös yhden puron yli pariin otteeseen. Piti keskittyä liikaa pystyssä pysymiseen kuvaamisen kustannuksella, mutta loppumatkasta muistin taas kamerani, kun joku bongasi tämmöisen hauskan väriläiskän pellonpientareelta:Kukkahämähäkkihän se siinä, mutta aivan väärän värisenä. Tavallisestihan he muuttavat itsensä sen väriseksi, millaisessa kukassa milloinkin vaanivat, mutta hän nyt jostain syystä haluaa mainostaa itseään. Mikäs siinä. Toivoin vain, että kamerallani saisi myös makrokuvia...

Hikisen matkan päätteeksi jäätelöauto löysi meidät ja keräsimme kolehdin. Jäätelö maistuu harvoin yhtä hyvältä. :)